Emeritaprofessori Maisa Martin kertoo haastattelussa suomi toisena kielenä -alan kehityksestä 80-luvulta lähtien. Martin on syntynyt vuonna 1950 ja hän on ollut keskeisessä asemassa muun muassa siinä, että Suomessa on alettu aikanaan opettaa suomea toisena kielenä. Haastattelu on nauhoitettu etänä Zoomin välityksellä 3. toukokuuta 2021. Haastattelun toteutti ja editoi Lyyra Virtanen.
Esitteletkö itsesi vapaamuotoisesti, kuka olet ja mitä teet?
Olen Maisa Martin ja olen ollut tällä hetkellä jo yli viisi vuotta eläkkeellä. Olin suomi toisena ja vieraana kielenä -professori Jyväskylän yliopistossa suomen kielen oppiaineessa kielten laitoksessa. Itseasiassa taisin olla ensimmäinen suomi toisena kielenä -professori. Juuri ennen kuin Helsinkiin nimitettiin, niin Jyväskylään tuli ensimmäinen virka. Siis vuodesta 1996 olen ollut siinä tehtävässä ja sitä ennen olen opettanut suomea ulkomaalaisille vuodesta 1973 alkaen.
Jo opiskeluaikana aloin opettaa niille harvoille ulkomaalaisille, jota yliopistolla oli, ja vähän privaatistikin sitten muita ihmisiä. Tein sitä vähän aikaa Jyväskylässä, ja sitten asuin Kanadassa yhdeksän vuotta ja opetin siellä suomea yliopistossa. Palasin Jyväskylään 1985 ja sitten siellä tein erilaisia tehtäviä silloisessa korkeakoulujen kielikeskuksessa.
Siinä 80-luvun loppupuolella Kanadasta palattuani alkoi sitten tuntua siltä, että pitäis tehdä jotakin, koska siihen aikaan oli vaan kourallinen ihmisiä, jotka oli koskaan opettanut suomea muuten ku äidinkielenä. Esimerkiksi mulle saatettiin illalla soittaa kotiin, joku opettaja jostakin soitti ja sanoi että “mulle tulee huomenna ulkomaalainen oppilas, mitä mä teen, mistä mä aloitan?”
No sitten mä ajattelin että pitäis tehdä jotakin. Sain järjestettyä, että tässä korkeakoulujen kielikeskuksessa – joka siis on nykyisin soveltavan kielentutkimuksen keskus – oli siihen aikaan semmonen laitos, joka pyrki auttamaan eri yliopistojen kielikeskuksia, jotka 70-luvulla oli perustettu, tekemällä oppimateriaaleja ja kouluttamalla opettajia ja niin edelleen. Mä sain sinne järjestettyä tutkijan paikan, jonka alana oli tää, silloin puhuttiin vielä suomesta vieraana kielenä. Sitten aloin vähän järjestää oppimateriaaleja ja opettajille koulutusta ja kielitaidon arviointia ja sellaisia asioita, jotka piti panna alulle, koska niitä ei vielä silloin ollut. Sitten 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa oli aika aktiivista kehittämisen aikaa.
Tällaisissa kaikissa asioissa mä oon ollut mukana pitkin matkaa ihan suomi toisena kielenä -alan alusta lähtien.
Muistatko tai haluatko kertoa, että miten oot päätynyt akateemiselle uralle, ja miten just suomen kieli on valikoitunut sun alaksi?
Tyypillinen vastaus tähän on, että oli koulussa hyvä äidinkielen opettaja. Pohdin kyllä aika paljon siinä lukion lopussa, että lähdenkö matematiikkaan vai suomen kieleen, koska kumpikin kiinnosti ja kummankin alan opettajat kannusti. En osannut siinä vaiheessa oikein kuvitella, että mitä muuta voisi matematiikalla tehdä kuin ruveta matematiikan opettajaksi. Se ei mua kauheesti kiehtonu, kun siellä oli myös kemia ja fysiikka, jotka ei musta ollu niin kovin kiinnostavia. Päädyin sitten lukemaan suomea.
Silloin jo opiskeluaikana mua pyydettiin opettamaan suomea yhdelle tansanialaiselle naiselle, joka ei osannut mitään muuta kuin omaa äidinkieltään. Se oli aika kiinnostavaa, koska ei ollut tietenkään minkäänlaista kokemusta. Piti kehittää kaikki itse, että miten voi tehdä ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä kieltä. No onneksi hänellä oli sitten vauva, ja sitä vauvaa käytettiin oppimateriaalina.
Sen jälkeen kun mä olin juuri valmistunut maisteriksi, niin mä sitten hoidin yliopistolla lehtoraattia yhden vuoden sijaisena, ja siihen lehtoraattiin kuului sitten nimenomaan myös ulkomaalaisten suomen kielen opetus, jota oli siihen aikaan tosi vähän. Sitä ennen jo mä olin opettanut sitä ainoota kurssia, mikä Jyväskylässä siihen aikaan oli ulkomaalaisille, koska kesken lukukauden se entinen opettaja jäi eläkkeelle. Professori Heikki Leskinen tuli ja sano mulle, että sinä kun osaat tuota englantia, niin mene sinä opettamaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna aika kiinnostava pätevyysvaatimus. Lähdin sitten sen vuoden jälkeen Kanadaan opettamaan suomea ulkomaalaisille, siis kanadalaisille.
Tosiaan silloin 80-luvun lopulla tuli se tarve, että pitäis tehdä jotain muutakin kuin opettaa, koska rupes tuntumaan siltä, että tälle alalle tarvitaan yhtä ja toista, ja siitä se sitten lähti liikkeelle. Sitten mä päädyin tietysti tutkimustyöhön, mutta mä tein ensin… Mä oon huono esimerkki kaikille opiskelijoille ollut aina siinä, kun mä oon vaihtanu aihetta aivan täysin joka ikisen opinnäytteen yhteydessä, mä oon aina tehny ihan eri asiasta kuin edellinen. Mä tein lisensiaatintyönkin vielä amerikansuomesta, koska mä olin silloin palannu Kanadasta. Tämmöstä tutkimusaluetta ei silloin vielä ollu olemassakaan, ja mulla oli sitä amerikansuomen materiaalia sieltä Kanadan ajoilta, niin mä tein sen lisensiaatintyön siitä.
Oli niin ilmiselvää, että tarvittais tutkimusta tästä suomen oppimisesta, ja vaihdoin sitten siinä vaiheessa vielä kokonaan, että tein sitten väitöskirjan suomen morfologian oppimisesta. Sitä tilannetta silloin kyllä kuvaa se, että silloinen seminaarin vetäjä, professori, kun mä sanoin että aion tehdä nyt väitöskirjan tämmösestä aiheesta, niin sano mulle että “no eihän sitä ulkomaalaisten suomea voi tutkia, kun nehän tekee virheitä”. Siinä vaiheessa olin jo ollut niin kauan yliopistolla töissä, että mua vaan oikeastaan nauratti tämä kommentti, että se ei mitenkään lannistanut minua.
Aloin sitten 1989, kun olin saanut sen lisurin valmiiks, niin aloin tekemään väitöskirjaa. Mä tulin sitten melkein heti nimitetyksi Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen johtajaksi, niin siinä kesti sitten vähän aikaa, kun mä sain sen siinä työn ohessa tehtyä. Mä väittelin 1995.
Kun sä oot alottanu opettamaan suomi toisena kielenä, niin tätä alaa ei oo juurikaan ollu ees olemassa. Miten sä kuvailisit tätä S2-alan ja sen tutkimuksen kehitystä tässä vuosien varrella?
80-luvullahan Suomeen tuli ensimmäisiä pakolaisia. Tuli chileläisiä, sitten vietnamilaisia, ja pikkuhiljaa sitä opetusta alettiin tarvita. Tietysti aina oli tullut satunnaisia ihmisiä, jotka tarvitsi suomen opetusta, mutta sitä oli ollut hirmu vähän. Sitä oli opetettu lähinnä, et yliopistoilla oli joku kurssi omalle henkilökunnalle ja joillekin opiskelijoille mitä sattui olemaan. Sitten 80-luvun loppupuolella alkoi tulla selkeesti se tarve, että yhä enemmän ihmisiä tuli, jotka halusi oppia suomea. Olihan toki suomea opetettu ulkomaisissa yliopistoissa, niinku mäkin olin tehnyt siellä Kanadassa.
Se syntyi aikalailla tarpeesta se tutkimustyökin, sitä syntyi monella tasolla yhtä aikaa. Sillon 80-luvun lopulla pantiin alulle, tehtiin oppimateriaaleja aika paljon, eri ihmiset teki eri puolilla. Jossain määrin mä sitten koordinoin sitä, koska mä olin siellä korkeakoulujen kielikeskuksessa virassa, jonka tehtävänä oli tehdä sitä.
Opettajat janosivat koulutusta, ja sitä pantiin alulle. Meillä oli 90-luvun alussa puolentoista vuoden mittainen opettajien täydennyskoulutus, joka oli ensimmäinen koulutus alan ihmisille. Kuvaavaa oli, että sinne ilmoittautui kaikki alan konkarit, tällaiset kuin Eila Hämäläinen ja Maija Kainulainen, jotka oli opettanu jo pitkään suomea ulkomaalaisille. Eija Aalto, joka nykyään on tän alan lehtorina Jyväskylässä opettajankoulutuslaitoksessa, vastavalmistuneena maisterina pääty vetämään tällästä täydennyskoulutusohjelmaa, jossa oli mukana suunnilleen kaikki alan kokeneimmat ihmiset koko maasta. No sitä tietysti vedettiin sillai yhteistoimin, että jokainen opetti toinen toisilleen sitä mitä oli itse oppinut. Tehtiin pari kirjaakin sitten siitä, jota käytettiin sitten oppimateriaaleina.
Ekaks oli sellanenkin ongelma, että kun edelleenkään ei oo määritelty suomi toisena kielenä -opettajan kelpoisuusvaatimuksia, vaan kouluissa se on äidinkielen opettajan kelpoisuus ja muualla sitten mitä kukin oppilaitos itse vaatii. Oli tämmöinen ongelma, että ei voinu tehdä opetusharjoittelua tältä alalta. Ei ollut ohjaavaa opettajaa, koska ei ollut ketään, joka olis valmistunut kelpoiseksi opettajaksi, kun ei ollut kelpoisuutta.
No sitten Marja-Leena Koppinen, joka oli silloin äidinkielen ja didaktiikan lehtorina, keksi ratkaisun, että lainsäädännössä ei sanota, että ohjaava opettaja on henkilö. Me vaan päätettiin, että se ohjaava opettaja on työryhmä, jossa oli Marja-Leena Koppinen ja minä. Sillä tavalla me saatiin se läpi, että saatiin ensimmäiset opettajat. Tää opettajankoulutus pikkuhiljaa lähti siitä sitten, ja alkoi sitten muissakin yliopistoissa, että Jyväskylässä näitä pantiin alulle ensin ja sitten Helsingissä ja sitten vähitellen muuallakin.
Toinen asia, jota pantiin alulle 80-luvun lopulla, oli suomen kielen tasokokeet, tämmöset viralliset näytöt suomen kielen taidosta. Se tarve tuli enemmän melkein ulkomailta kuin Suomesta, että oli ulkomailla asuvia perheitä, joiden lapset tarvitsivat jonkinlaisen todistuksen suomen kielen taidostaan. Tietysti oli sitten kysyntää myös Suomessa, ja sitten tehtiin semmonen suomen kielen tasokoe. Kirsti Siitonen ja Ari Huhta ja minä lähinnä kolmestaan sitä tehtiin. Sitä ruvettiin järjestämään sitten, ja siitä sai virallisen todistuksen suomen kielen taidosta.
Se oli aika paljon sidoksissa se työskentely sitten yleisten kielitutkintojen kehitykseen. Samoihin aikoihin, 90-luvun alussa, ruvettiin laatimaan näitä yleisiä kielitutkintoja, samoin kuin monissa muissakin Euroopan maissa tehtiin saman tyyppistä työtä. Tästä suomen kielen tasokokeesta, joka oli ollut jonkun vuoden jo siinä sitten käytössä, toisaalta siitä oli hyötyä yleisen kielitutkinnon kehittämisessä ja siitä sitten tuli vähitellen osa sitä. Sehän on nykyäänkin se yleisten kielitutkintojen se YKI kolmonen se, mitä halutaan eniten suorittaa, sitä keskitason koetta, koska se on kansalaisuuden edellytys.
80-luvulla mä tunsin henkilökohtaisesti kaikki, jotka opetti suomea muuna kuin äidinkielenä ulkomailla ja Suomessa, koska mä olin mukana aika paljon ulkomaan lehtoreiden toiminnassa silloin. Korkeakoulujen kielikeskuksen viran kautta sitten taas tunsin Suomessa toimivat ihmiset, mutta aika pianhan sitten väki alkoi lisääntyä niin, että ei oo enää pitkiin aikoihin voinutkaan sillä tavalla tuntea kaikkia.
Sitten tutkimuspuoli alkoi 90-luvun alussa, silloin saatiin ensimmäinen akatemiahanke, jonka johtajana oli professori Kari Sajavaara, joka oli siis englannin kielen professori. Jotta saatais akatemialta rahaa, niin meillähän piti olla siinä joku, joka on professori tai ainakin väitellyt, kun silloinhan kukaan ei ollut vielä väitellyt tältä alalta. Sitä kautta sitten saatiin alulle tutkimustyötä, meitä oli sellainen puoli tusinaa ihmisiä eri yliopistoista mukana siinä hankkeessa. Sen kautta sitten, osittain siinä hankkeessa tai pääosin työn ohella tein sitten minäkin väitöskirjani. Se oli ensimmäinen väitöskirja, joka alalta tuli 1995. Sen jälkeen sitten pikkuhiljaa alkoi tulla muita eri puolilla.
Sillä tavalla tää alko, että se 90-luvun alku oli ehkä kaikkein aktiivisinta aikaa. Ensinnäkin siihen vaikutti semmonen ihan demografinen syy, että Suomen ulkomaalaisten määrä kaksinkertaistui parin vuoden aikana siinä 90-luvun alussa. Vaikka sitä väkeä nykyiseen verrattuna on tosi vähän, niin se alkoi silloin näkyä ihmisille, että sitä alkoi olla eri puolella Suomea. Alkoi näkyä vähän katukuvassa, että Suomessa asuu muitakin kuin kantasuomalaisia, ja se tarve nousi ikään kuin mediassa esille.
Sitä aktiivisuutta sitten oli aika paljon. Mä muistan yhden syksyn siinä 90-luvun alussa, kun mä vein seitsemän eri rahoitushakemusta, en kaikki omissa nimissäni vaan eri työryhmien kautta, ja kuudella saatiin rahaa, mikä on varmaan huippusaavutus. Silloin se ala oli niin nosteessa, joka puolella tajuttiin, että nyt pitää tehdä jotakin. Ja sitten 90-luvun puolivälin jälkeen, kun tuli nää ensimmäiset professuurit 1996, niin ala alkoi siitä vakiintua vähitellen yliopistoihin. Samoin tuli sitten opetussuunnitelma kouluihin, 1994 tuli ensimmäinen opetussuunnitelma.
Sanoit siitä, että 90-luvulla ala oli nosteessa ja sai noita rahoituksia todella helposti, niin onko alan kasvu edelleen yhtä hurjaa vai onko se nyt jo vähän hiipunut? Opetusta toki on todella paljon, ja se on varmaan koko ajan kasvussa, että kuinka paljon opettajia on. Mutta entä akateeminen tutkimus ja akateemisuus suomi toisena kielenä -alan kohdalla, miten sä näet sen?
Ehkä se on jo tasaantunut, sitä on kuitenkin ollut sen verran pitkään. Se on tavallaan jo vakiintunut yhdeksi mahdollisuudeksi suomen kielen opinnoissa. Suomen kielen opintoihinhan ei oteta erikseen sisään suomi toisena kielenä -alalle ihmisiä. Siinä opintojen kuluessa, eri yliopistoissa vähän eri tavalla ja eri aikaan, on erilaisia kokonaisuuksia joita voi suorittaa ja voi tavallaan erikoistua tälle alalle. En tiedä muista yliopistoista, mutta kyllä Jyväskylässä ainakin tuntuu, että jatkuvasti sellanen neljännes tai kolmannes suomen kielen opiskelijoista tekee ainakin jotain opinnäytetöitä tältä alalta, ehkä gradunsa. Tietysti kaikkikin suomen opiskelijat ihan hyvästä syystä nykyään varmasti joutuu jossain määrin alan kanssa tekemisiin. Se nyt ei oo enää puhtaasti täysin valinnaistakaan. Tietenkin äidinkielen opettajien pitää nyt jotakin tietää, koska se tulee äidinkielen opettajille vastaan nykyään.
Mutta tälle alalle erikoistuvia, niin kyllä niitä mun mielestä tulee aika tasaisesti. Gradujahan on nykyään jo satoja, ellei jopa tuhansia. Kyllähän sitä tutkimusta tehdään jatkuvasti ja väitöskirjojakin tulee aina silloin tällöin. Liippaa tietysti monia muitakin tutkimusaiheita, että eihän se tutkimus aina oo puhtaasti jotain suomi toisena kielenä -tutkimusta, vaan se voi samalla avata jotain muitakin suomen kielen tutkimuksen alueita tai aiheita. Kyllä se nykyään alkaa olla aika vakiintunu monella tavalla.
Näätkö sä, että se on hyvä asia, että suomi toisena kielenä on kuitenkin osa suomen kielen oppiainetta, vai olisiko jossain kohtaa tarvetta, että ne olis eri oppiaineet kokonaan?
En mä tiedä tarviiko olla erikseen oppiaineena, mutta kyllä näitä reittejä pitäis pitää avoimena. On ollu jossain määrin sellanen ongelma, että äidinkielen opettajan kelpoisuuteen sisältyy, kun se on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, niin siellä on se kirjallisuus ja kasvatustiede. Niistä yhteensä tulee niin paljon opiskeltavaa, että sitten ei oikein jää tilaa sellaisille sivuaineille, jotka vois olla hyödyllisiä suomi toisena kielenä -alalla. Kulttuurintutkimus ja tän tyyppisiä, tai sitten vieraat kielet. Niin kauan kun koulussa on kelpoisuusvaatimuksena äidinkielen opettajan työ, ja sen tavallaan ymmärtää, koska koulujen tuntijaot vaihtelee vuodesta toiseen ja näin. Sitten toisaalta oppilaatkin vaeltaa välillä suomi toisena kielenä -opetuksessa ja välillä äidinkieli ja kirjallisuus.
Koulun ulkopuolelle tarvittais jossain määrin ehkä opettajia, jotka ei välttämättä tarvitsis sitä äidinkielen opettajan kelpoisuutta, koska he yleensä toimii aikuiskoulutuksessa. Heille vois olla hyödyllisempää opiskella jotain muutakin kuin esimerkiksi kirjallisuutta. Semmosia reittejä on aina joskus saatu järjestettyä. Ne on ollu tilapäisiä ja vähän riippuvaisia siitä, mitä on ollut yliopistossa tarjolla, että onko voinut esimerkiksi saada tän aikuiskoulutuspuolen kelpoisuuden.
Tuolla aikuispedagogiikassa voi suorittaa opetusharjoittelua aloilla, jotka eivät ole koulujen oppiaineita. Kun suomi on koulun oppiaine, niin ei oo ollut mahdollisuutta aikuiskoulutuksessa saada suomi toisena kielenä -opettajan kelpoisuutta, vaikka haluaisi sen kelpoisuuden muita kuin peruskoulua ja lukiota varten. Tämmösiä ongelmia edelleenkin on, ja niitä on aina ratkaistu erilaisilla tilapäisjärjestelyillä, mutta ei sillä tavalla institutionaalisesti ja pysyvästi.
Mutta että joku pysyvä ratkaisu tarvittais näihin?
No se olis aika kätevää, että vois valmistua, vois suunnata alunperinkin aikuiskoulutukseen ja valita sinne sopivia sivuaineita ja silti saada opettajan kelpoisuuden. Se olis tietysti tärkee.
Miten sit suomi toisena kielenä -alan kehitys on näkynyt Virittäjässä? Sä oot itsekin joskus kirjoittanut Virittäjään jotain, ja varmasti oot sitä lukenut, niin miten se on siellä lehden puolella näkynyt?
Kyl se on musta näkyny suhteellisen hyvin. Silloin alkuaikoina mä ensin ajattelin, että voi olla vaikeeta saada Virittäjään yhtään mitään tältä alalta. Virittäjä kuitenkin oli aika pitkään aika konservatiivinen monissa asioissa. No tietysti Terho Itkosen aikaan se oli siis niin äärimmäisen kielenhuoltopainotteinen, että oli vaan tietyt sanatkin joita sai käyttää. Jos kirjoitti ongelma, niin se korjattiin toimituksessa sanaksi pulma. Oli aika tiukka se, että mistä siellä puhuttiin ja millä sanoilla puhuttiin.
Kuitenkin silloin kun tää asia alkoi tulla ajankohtaiseksi 90-luvulla, ja alkoi tulla tutkimusta jota saattoi julkaista, niin musta Virittäjä avautui suomi toisena kielenä -alalle aika mukavasti. Mä olin jotenkin odottanut enemmän vastarintaa siltä taholta, mutta se lähti hyvin liikkeelle mun mielestä. Mun mielestä Virittäjän suunnalta ei koskaan tullut sellaista palautetta, että tää ei kuuluis Virittäjälle.
Kun sanoit, että silloin 90-luvulla suomi toisena kielenä -ala oli oikein nosteessa, niin oliko Virittäjässä sama? Vai oliko se kuitenkin suhteessa vähäinen määrä, mitä alan artikkeleita julkaistiin? Näkyikö tää sama trendi siellä?
Ei se varmasti vielä näkynyt trendinä Virittäjässä sen takia, että sitä tutkimusta oli niin vähän, ja sitä tuli niin hitaasti, että sitä ei kertakaikkiaan ollut julkaistavissa. Toinen juttu oli tietysti se, että mäkin oon kirjoittanut väitöskirjani englanniksi. Toisen kielen tutkimus oli kuitenkin jo 70-luvulta lähtien ollut kansainvälinen tutkimusalue. Tietysti suomi toisena kielenä -ala oli luonnostaan sellainen tutkimusalue, jossa oli helpompi kansainvälistyä.
Muistan kun jonakin vuonna, huvittavaa kyllä, kielten laitoksessa kansainvälisin oppiaine oli suomen kieli. Koko ajan on tietysti ollut pyrkimyksenä, että suomen kielen tutkimusta tältä alalta viedään muuallekin. Ihan senkin takia, kun se toisen kielen tutkimus oli ja on edelleenkin keskittynyt hirveän paljon englannin oppimiseen. Väitettiin monia asioita, että tää on universaali oppimisen kulku, tai universaali malli tai teoria, niin ne oli kuitenkin usein testattu vaan englannin kielen avulla. Suomi tietysti tarjoaa tässä hyvän testikielen, koska se on niin erilainen kuin englanti. Suomen oppiminen, voi ajatella että se ei mene niin kuin englannin oppiminen. Sen takia mä oon aina yrittänyt olla mukana kansainvälisissä kuvioissa ja kannustanut muitakin siihen.
Sen takia Virittäjä ei sitten aina ollut se kanava, jonka kautta olis julkaissut. En mäkään oo julkaissut Virittäjässä kauhean paljon, enemmän mä oon julkaissut väitöskirjojen arvioita ja tän tyyppisiä juttuja.
Onko siis edelleen näin, että kirjoitetaan englanniksi kuitenkin tutkimuksia, vai onko se nykyään sitä, että kirjoitetaan suomeksi?
No kyllä nykyäänkin kirjoitetaan suomeksi, mutta kaikilla aloillahan se englanti on tietysti vallannut alaa. Tietysti tällaisella alalla, jos tutkii jotain sellaista kysymystä, jossa lähtökohtana on jokin toisen kielen oppimisen yleinen juttu, niin silloin se englanniksi kirjoittaminen tavallaan on välttämätöntä, että saa palautetta. Mutta aika paljonhan on tullut väitöskirjoja, niitäkin joita mä oon ollut ohjaamassa, joissa artikkeliväitöskirjoissa on osa artikkeleista suomeksi ja osa englanniksi. Sehän on nykyään ihan normaali käytäntö. Musta se toimii aika hyvin, koska silloin voi viedä niitä teoreettisia ja metodisia kysymyksiä kansainvälisille areenoille, ja sellaisia puhtaasti kielikohtaisia julkaista Suomessa.
Onko sulle jäänyt mieleen jotain tiettyä tai tiettyjä Virittäjässä ilmestynyttä artikkelia tai artikkeleita?
Mulle Virittäjän merkitys on ehkä enemmän se, että tulee lukeneeksi asioista, joista ei ennestään tiedä mitään. Siellä on niin monelta suomen kielen tutkimuksen alalta juttuja. Kyl mä edelleenkin, kun Virittäjän uusi numero ilmestyy, niin katson ne kaikki artikkelit läpi. Kaikkia en välttämättä lue kauhean tarkkaan, mutta vähintään luen sen, että mistä siinä on kysymys, ja loppupäästä, että millaisia tuloksia siinä on saatu. Suomen kielen tutkimustakin on nykyään niin monenlaista ja niin eriytynyttä, että ei kaikista pysty todellakaan kovin syvällisesti sanomaan yhtään mitään. Mutta on kiva tietää, mitä on, se on musta tärkeetä. Ja se, että siellä esitellään uudet väitöskirjat ja kaikki tämmönen, se on tärkeetä.
Tietenkin, että se on se foorumi, jossa voi kirjoittaa suomeksi. Sen takia musta onkin aika kurjaa, että nää suomenkieliset lehdet, nimenomaan nyt Virittäjä, ei koskaan ole tuolla tutkimuksen arviointipuolella siellä ylimmässä kategoriassa. Niiden vika on vain se, että ne ovat suomeksi, vaikka kyseessä on alan maailman huippu. Sen pitäis mun mielestä automaattisesti olla siellä ylimmässä kategoriassa, koska sen ylemmäs ei voi päästä suomen kielellä. Se, millä kielellä julkaisee, ei sais määritellä sitä tutkimuksen arvoa. Kansainväliseksi katsotaan vain tutkimus, joka on jollain muulla kielellä kuin suomeksi.
Mä esimerkiksi kerran toimitin yhden julkaisun, jossa oli yhdeksän artikkelia, ja se oli suomenkielinen. Niistä artikkeleista viisi oli sellaisia, että kirjoittajan äidinkieli ei ollut suomi. Tämmönen luokitusjärjestelmä ei huolinut sitä kansainväliseksi, vaikka mun mielestä se oli hyvinkin kansainvälinen. Mutta kun se oli suomeksi, niin se ei voinut olla kansainvälinen. Tää on mun mielestä sellainen virhe, joka pitäis korjata näissä systeemeissä. Virittäjä vois olla tässä vielä aktiivisempi.
Artikkelien lisäksi Virittäjässä on käyty kaikenlaisia keskusteluita vuosien aikana. Onko sulle jäänyt joku näistä mieleen?
No en mä nyt oikein tiedä. Tuntuu ettei se nyt viime aikoina ookaan ollut hirveen aktiivista, jos vertaa johonkin vuosikymmenten takaiseen, jolloin käytiin suuria kielitieteellisiä väittelyitä Virittäjän palstoilla, ihan tällaisia periaatteellisia juttuja jo kauan ennen minun aikojani. Se ei oo oikein enää nykyaikainen keskustelun muoto, että joku kirjoittaa Virittäjään ja joku kirjoittaa sille vastineen, joka ilmestyy neljän kuukauden päästä.
Kyllähän siis jossain Facebookin kielitieteen palstalla käydään hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja. Virittäjän toimitus voisi miettiä, että oisko sen mahdollista järjestää jonkinlainen foorumi tällaiselle. Se ei ois pelkästään se lehti, vaan siellä vois olla jotakin muutakin. Jossain Facebookin ryhmässä ihmiset usein kysyy, että mikä tää juttu teidän mielestä on, miten tää pitäis luokitella, tai jotain semmosta yksityiskohtaa. Ehkä vois ajatella, että Virittäjä vois viritellä semmosta keskustelupalstaa, joka ois ehkä enemmän tämmönen suuntauksiin ja teorioihin ja tän tyyppisiin asioihin paneutuva. Ne puheenvuorot olis tietysti hyvinkin moderoituja, että sinne nyt ei vois kirjoitella ihan mitä vaan. Ne tulis kuitenkin vähän nopeammassa tahdissa kuin printtimediassa. Sinne ei ehkä haluttais ihan muutaman lauseen mittaisia, vaan vähän perustellumpia, vähän laajempia kannanottoja, joihin vois sitten toiset ottaa samalla tavalla kantaa.
Tosiaan keskustelua, tieteellistä keskustelua, se vois olla asia jota vois viritellä kyllä. Ja se olis ehkä vähän säilyvämpää siellä kuin sosiaalisen median palstoilla. Kielitieteen historiassa on jäänyt jäljelle, sen takia että ne on käyty Virittäjässä, sellaisia keskusteluja joita alan ihmiset on käynyt joskus 30-40-luvulla, ja jotka on ehkä osoittanut jonkinlaisia käänteitä kielitieteen kehityksessä. Mä luulen että ne häviää nyt tuolla sosiaalisessa mediassa.
Virittäjä on nyt täyttämässä 125 vuotta, eli on todella pitkäikäinen lehti. Millaisena näet lehden tulevaisuuden, tai millaista tulevaisuutta toivoisit Virittäjälle?
No kyl mä nyt toivon, että Virittäjä pysyy hengissä. Se nyt on se ykkösasia, eikä ihan niin itsestäänselvä asia, koska tietysti se vaatii jonkunlaisen rahoituksen ja ei oo aina niin helppoa sitä löytää. Olen näissä kyselyissä kyllä vastannut, että mulle riittäis se sähköinen versiokin, se on kuitenkin aika kätevä käyttää. Vaikka kyllä mä ihan mielelläni otan vastaan sen paperiversionkin, ei mulla oo todellakaan mitään sitä vastaan.
Se on ehkä niin, että tulee seuranneeksi paremmin itselle ihan vieraiden alojen juttuja, kun se lehti tulee paperisena kotiin. Ehkä ei tulis samalla tavalla lukeneeksi niitä netistä, netistä tulee lukeneeksi enemmän sitä, mitä etsii. Sitä, mitä on ihan uutta itselle, ei ymmärrä etsiä. On paljon sellaisia artikkeleita Virittäjässä, että ei oo tullut mieleenkään itselle miettiä koko asiaa. Kyllä mä tietysti näen, että paperilehtien julkaiseminen vaatii paljon enemmän rahaa kuin näiden sähköisten. Se on tietysti kauheen kiva, että Virittäjän artikkeleihin pääsee ilmaiseksi sitten nekin, jotka ei pysty sitä tilaamaan.
Kyllä mä nyt toki toivon, että se jatkaa, koska se on tosi tärkeetä suomenkielisenä tieteellisenä kanavana. Eihän suomen kieli pysy tiedekielenä, ellei suomeksi julkaista, sehän on selvää. Se on sillä tavalla elintärkeää.
Joo, eli vaikka näitä suomi toisena kielenä -alan artikkeleita kirjoitetaan englanniksi, niin koet kuitenkin, että Virittäjässä pitäisi julkaista nimenomaan suomeksi? Vaikka ne käsittelee suomi toisena kielenä -alaa esimerkiksi, niin niiden paikka ei ehkä olis Virittäjässä kuitenkaan?
Kyllä mä oon sitä mieltä, että suomi toisena kielenä -alaa pitää julkaista myös Virittäjässä. On paljon sellaisia kysymyksiä, joista kirjoittaminen englanniksi on hirveän hankalaa, koska se vaatii niin hirveesti – glossausta ensinnäkin, pitää niin kauheesti selittää sitä, että mistä on kysymys. Joskus on vähän niinkin, että on tosi vaikeaa edes selittää muunkieliselle sitä, että mikä näiden kahden erilaisen ilmauksen ero oikeastaan on. Se ei ehkä oo kauheen kiinnostavaakaan niille muunkielisille lukijoille.
On sellaisia aihepiirejä, joista on hyvä, että voi kirjoittaa suomeksi. Niihin osaa paremmin ottaa kantaa myös ihmiset, jotka osaa suomea. Kyllä sillä on tärkeä merkitys myös suomi toisena kielenä -alalla. Kansainvälisille areenoille ei edes kannata julkaista, tarjota sellaista artikkelia, joka käsittelee puhtaasti suomen kielen ongelmia. Aika selkeesti tarvitaan molempia.
