1990-luvun loppupuolella Virittäjässä alettiin ottaa ensimmäisiä askeleita kohti uutta julkaisumuotoa. Virittäjän verkkoon viemisessä merkittävässä roolissa toiminut Toni Suutari kertoo, miten tämä suuri murros lehden historiassa toteutettiin ja millaisia epäilyksiä verkkojulkaiseminen aikanaan herätti.
Kotikielen seuran johtokuntaan kuuluvan Toni Suutarin työuralla kaksi teemaa on toistunut yhä uudelleen: tutkimusaineistot ja digitalisaatio. Nykyään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa tietoarkkitehtuuriin liittyvissä tehtävissä työskentelevä Suutari on ollut urallaan mukana esimerkiksi Helsingin yliopiston Muoto-opin arkiston digitoinnissa sekä työskennellyt pitkään Kotimaisten kielten keskuksessa, muun muassa sähköisten aineistojen kehittämistyön parissa.
Virittäjässä Suutari aloitti vuonna 1999, heti samoihin aikoihin kuin valmistui maisteriksi. Hän työskenteli aluksi vuoden ajan toimitussihteerin sijaisena ja tuli jo tällöin tutustuneeksi Virittäjän verkkosisältöihin: toimitussihteerin töihin kuului muun muassa lehtien sisällysluettelojen ja artikkelien abstraktien julkaiseminen Virittäjän verkkosivuilla. Vuoden sijaisuuden jälkeen Suutari jatkoi Virittäjässä verkkosisältöjen parissa:
– Johanna Laakso oli niihin aikoihin Virittäjässä mukana ja hän oli tehnyt lehden verkkosivujen ja hakemistoprojektin parissa töitä ennen minua. Otin sitten niitä tehtäviä tehtäväkseni, kun jatkoin toimituksessa, ja olinkin sen jälkeen aika monta vuotta mukana lehden toiminnassa, Suutari muistelee.
Virittäjä verkkojulkaisemisen edelläkävijänä
Suutarin ensimmäisiä projekteja Virittäjässä oli tietokantamuotoisen hakemiston rakentaminen 2000-luvun alussa. Aiemmin hakemiston virkaa olivat toimittaneet Virittäjän verkkosivuille listamuotoisina julkaistut lehtien sisällysluettelot, jotka muistuttivat ulkoasultaan pitkälti painettua lehteä. Nyt rakennettiin Tieteellisten seurain valtuuskunnan eli TSV:n avulla tietokanta, johon vietiin kaikkien artikkelien tiedot aivan Virittäjän ensimmäisestä numerosta alkaen. Lukijan ei tarvinnut enää kahlata läpi pitkiä listoja löytääkseen tietyn artikkelin, sillä tietokannasta saattoi hakea artikkelien tietoja esimerkiksi kirjoittajan nimen tai asiasanojen perusteella. Myöhemmin artikkeleja pääsi myös lukemaan hakemiston kautta, kun verkkojulkaiseminen ja vanhojen lehtien takautuva digitointi aloitettiin.
– Virittäjä oli tietyllä tavalla edelläkävijä avoimessa julkaisemisessa ja sähköisessä julkaisemisessa muutenkin, sekä tietysti vanhojen sisältöjen digitoinnissa, Suutari kuvaa.
Virittäjä oli liittynyt jo vuonna 1995 mukaan Kansalliskirjaston Elektra-palveluun, jonka kautta artikkeleja alettiin julkaista sähköisesti jo ennen vuosituhannen vaihdetta. Elektran kautta yksinoikeudella julkaistuista artikkeleista saatiin myös lehdelle tuloja, mutta vastapainoksi artikkeleja ei voinut julkaista digitaalisessa muodossa muualla. Elektran rinnalla tehtiin kuitenkin jo varhain pienimuotoisia kokeiluja avoimesta julkaisemisesta ja esimerkiksi Lauri Hakulista käsittelevä juhlanumero (4/1999) julkaistiin avoimesti verkossa.
Muutosten aika
Suuri murros lehden historiassa ei kuitenkaan tapahtunut kitkattomasti, vaan poiki myös epäilyksiä. Suutari muistaa, että vuosituhannen vaihteessa verkkojulkaiseminen jakoi mielipiteitä toimitusneuvoston kokouksissa ja esimerkiksi uuden teknologian luotettavuutta pohdittiin. Varauksellisemmin muutokseen suhtautuvien oli hankala nähdä, mitä hyötyä voisi olla siitä, että lehden sisällöt olisivat digitaalisesti saatavilla.
– Oli sellaisia huolia, että entä jos tekniikka pettää ja kaikki digitaalisesti tallennettu tuhoutuu. Paperijulkaiseminen nähtiin eri tavalla arvokkaana ja kestävänä kuin verkossa julkaiseminen. Jossain määrin myös epäiltiin käyttäjien halukkuutta siirtyä sähköisten sisältöjen pariin, Suutari summaa.
Epäilykset kuitenkin hälvenivät sitä mukaa kun teknologia kehittyi ja verkkojulkaisemisen hyödyt alkoivat näkyä. Vuonna 2006 aloitettu Virittäjän vanhojen artikkelien digitointiprojekti vauhditti osaltaan kiinnostusta sähköiseen julkaisemiseen, kun verkon kautta saatavissa oleva sisältö monipuolistui. Vanhoja Virittäjiä skannattiin ja kustakin artikkelista tehtiin oma pdf-tiedostonsa, jotka vietiin verkkoon luettavaksi.
Vanhempien artikkelien joukossa oli paljon yliopistojen kursseilla luettavia tekstejä, jotka digitointi toi laajemmin opiskelijoiden saataville, ja Virittäjän lukijoiden olikin mahdollista esittää toiveita siitä, mitä artikkeleja siirrettäisiin verkkoon ensimmäisenä. Koko Virittäjän pitkän historian kattava digitointiprosessi jatkuu edelleen ja ehdotuksia digitoitavista artikkeleista voi jättää Kotikielen seuran verkkosivujen kautta.
Uusien artikkelien osalta Elektra oli ensisijainen sähköisen julkaisemisen kanava Virittäjälle useiden vuosien ajan. Jo vuonna 2001 oli kuitenkin päätetty julkaista artikkelit Elektran ohella myös avoimesti ja siten luovuttu yksinomaan Elektrassa julkaisemiseen perustuvista korvauksista tulonlähteenä. Lopulta Elektrasta luovuttiin kokonaan vuonna 2011, kun Virittäjä siirtyi käyttämään TSV:n ylläpitämää palvelua, joka oli kehitetty nimenomaan tiedelehtien avointa julkaisemista varten. Suutari oli mukana luotsaamassa Open Journal Systems -ohjelmistoon pohjautuvan palvelun käyttöönottoa, joka mullisti myös Virittäjän toimitusprosessin. Paperin käyttö väheni, kun artikkelikäsikirjoitusten lähettäminen, toimitus- ja vertaisarviointiprosessi siirtyivät palvelun kautta tehtäviksi. Nykyisin Virittäjän käytössä oleva Journal.fi-palvelu onkin osa samaa TSV:n palveluiden jatkumoa.
Verkossa julkaisemisen haasteita
Verkossa julkaiseminen toi tekstit uudella tavalla paitsi Virittäjän lukijakunnan, myös suuremman yleisön saataville. Kun artikkelien ja tiedon saatavuus parani, esiin nousi myös erilaisia tekijänoikeudellisia ja eettisiäkin kysymyksiä. Uusien artikkelien kirjoittajilta lupa verkossa julkaisemiseen painetun lehden ohella oli helppo selvittää osana toimitusprosessia, mutta vanhempien sisältöjen osalta tilanne oli monimutkaisempi. Suuri osa vanhojen lehtien digitointiprojektista muodostuikin tekijänoikeuksien selvitystyöstä, sillä kaikilta kirjoittajilta – tai vanhempien tekstien tapauksessa näiden perikunnilta – tuli pyytää lupa tekstien verkossa julkaisemiseen. Suutarin mukaan suurin osa kuitenkin suhtautui asiaan hyvin myönteisesti eikä kieltäytyjiä ollut kuin muutama. Nykyään verkossa on saatavilla jo yli 4700 Virittäjän artikkelia ja kirjoitusta.
Tekstien saama laajempi näkyvyys koski kirjoittajien ohella myös muita teksteissä esiintyviä henkilöitä ja tutkimusaineistoja, mikä saattoi joissain tapauksissa muodostua ongelmalliseksi. Varsinkin vanhemmissa teksteissä tapa käsitellä asioita saattoi olla erilainen kuin mitä nykyään pidettäisiin sopivana:
– Muistan yhden tapauksen, jossa oli jossakin tällaisessa vanhassa jutussa analysoitu erään maallikkokirjottajan tekstiä hyvin suorasukasesti ja ilmeisesti myös tehty joitakin vääriä päätelmiä hänen tekstistään. Tämän edesmenneen maallikkokirjoittajan sukulaiset olivat sitten yhteydessä, kun olivat pitäneet juttua sopimattomana, Suutari muistelee.
Avoimen julkaisemisen tulevaisuus
Monen eri päätoimittajan toimikaudella Virittäjän toiminnassa mukana ollut Suutari kiittelee toimitukseen muodostunutta yhteisöllisyyttä, joka on säilynyt, vaikka päätoimittajat ja toimituksen jäsenet ovat vuosien varrella vaihtuneet.
– Aina on ollut mukavaa tehdä töitä yhdessä. Nyt en ole enää useampaan vuoteen ollut mukana toimituksessa, mutta olen seurannut tiedekustantamiseen liittyviä asioita sitten Suomen tiedekustantajien liiton hallituksessa. Sekin juontaa juurensa Virittäjä-aikoihini, Virittäjältähän on ollut varsin pitkään edustus liiton hallituksessa, Suutari kertoo.
Etenkin avoimen julkaisemisen rahoittaminen on suomalaisen tiedekustantamisen kentällä yhä osin ratkaisematon kysymys. Virittäjän linja on vuodesta 2001 saakka ollut julkaista lehden uudet numerot verkossa alkuun vain tilaajille ja vapauttaa sisällöt avoimesti kaikkien luettavaksi vuosi niiden ilmestymisen jälkeen. Tästä huolimatta lehden tilaajamäärä on laskenut 2000- ja 2010-lukujen mittaan. Suutari toivookin, että rahoituskysymykseen löytyisi ratkaisu:
– Kiinnostusta ja painettakin julkaista sisältöjä kaikille avoimesti on, mutta jostainhan on löydettävä myös rahoitus toiminnalle. Pitkään julkaisuavustuksetkin oli vahvasti sidottu nimenomaan painettuun julkaisumuotoon. Muutoksia on toki tapahtunut, mutta edelleenkään tätä avoimen julkaisemisen rahoitukseen liittyvää kysymystä ei ole kyetty suomalaisessa tiedejulkaisemisessa oikein ratkaisemaan millään uudella tavalla.
